Heippa vaan kaikille!

On vuosia kun olen kirjoittanut tänne viimeksi. Mietin aloitanko ihan uuden blogin,
vai jatkanko vaan tähän. Nyt vaan on olo et pakko purkaa itseään jonnekin, niin 
kirjoitan sitten tänne. 

Kyllä olen niin kyllästynyt miehiin, en oikein tiedä uskonko enää mihinkään.
Olen ollut niin pahalla tuulella ja vihainen, että ihan pelottaa miten räjähdän jos
joku sanoo jonkun väärän sanan esim. Lukeeko mun otsassa et tää nainen on ihan liian
sinisilmäinen ja saanut niin paljon paskaa niskaan et kyllä se vielä jaksaa lisää 
pettymyksiä. Mikä ihme siinä on et luulen löytäväni vihdoin miehen, joka välittää
minusta eikä häviä ihan noin vaan, mun elämästä. Mistä mä näitä kusipäitä
oikein löydän. Niin kuin nyt poden sydänsuruja, kun en ole kuullut miehestä 
9 päivään yhtään mitään. Eikö ole saatana miestä ilmoittaa minulle, et on edes
hengissä, ettei kiinnosta, annetaan olla, vaan ollaan niin raukkamainen ettei
uskalleta ilmoittaa mitään ja tää ihminen tietää et mulla on ollut rankkaa ja
silti se tekee mulle näin. Kaikkein paskinta tässä on se, että tää epätietoisuus
on ihan ihan perseestä. Vaikka mun pitäis unohtaa koko äijä, mut tää tässä
jos satuttaa, etten tiedä mistä helvetistä on kyse. Mikä perkele se on ettei
voi ihmiselle ilmoittaa mitään. Naiselle joka on hellä, helvetin herkkä, tunteellinen
ja rehellinen. Mitä perkeleen pahaa mä olen elämässäni tehnyt, että mua 
satutetaan koko ajan enemmän ja enemmän. Vasta olin huhtikuussa viimeks osastolla,
kun tuntui et nyt vedetään matto mun alta, niin oma-aloitteisesti sinne lähdin.
En ole edes näinä päivinä kauheasti edes itkenyt, olen siirtänyt tuskan kokonaan
syrjään ja nyt kun kirjoitan tätä kaikki purkautuu kauheana itkuna. Poika on vielä
tulossa kohta mun luo yhdeksi yöksi ja äidillä on silmät tosi punaiset. 
Terapeutti aina on sanonut, että mulla on kyky kirjoittaa, kun on paha olla,
et käytä sitä lahjaa. Kirjoitan myös runoja aina välillä, mut nyt on pakko purkaa 
itseään vaan mitä huolia sydämelläni nyt on. 

Lyhyesti: 2010 erosin exästä ja tytön kanssa muutettiin takas kotipaikkakunnalleni. 
Poika syntyi 05/2010. Synnytys meni hyvin, sisko rakkaani oli mun tukena synnytyksessä.
Poika joutui melkein heti keskolaan, sokeriarvot oli liian alhaiset ja itse en saanut liikkua
moneen tuntiin. No 5 päivää oltiin kaikenkaikkiaan pojan kans sairaalassa, siinä välissä
mulla oli hemoglobiini 85 ja jouduttiin kaapimaan loput tavarat kohdusta, kun sinne oli
jäänyt verta. No sit meni muutama päivä ja mulle nousi kuume 39,8 ja menin sairaalaan
tulehdusarvot oli 290. Kohtutulehdus oli melko paha. Oltiin taas sairaalassa 5 päivää.
Huomasin aika pian kotona et pojalla on koliikki. Tapasin miehen jonka kans seurusteltiin
5kk. Poika itki aika paljon ja olin aina välillä väsynyt. Syksyllä 2010 tyttö aloitti eskarin.
Syksyllä aloin mahavaivoja taas potemaan ja jouduin sairaalaan, olin siellä 3 päivää 
mua tähystettiin eikä löytynyt mitään, eli syy varmaan se et olin niin pahasti stressaantunut.
Mua tähystettiin silloin ja pääsin kotia ja parin päivän päästä huomasin et leikkaushaavan 
kohdalta on tosi kireä ja kipeä. Lapset tuli sunnuntaina kotia ja maanantaina menin käymään
sairaalalla ja se haava oli tulehtunut ja aloitettiin heti suun kautta antibioottikuuri. 
Parin päivän päästä huomattiin ettei se suun kautta oleva lääke auta, joten suonensisäisesti 
sit vaan. Olin melkein 2 viikkoa yhteensä lapsista erossa ja sairaalassa. Tyttö tuumasi 
kun tulin kotia, ettet enää kyllä lähde sairaalaan, että oli ikävä. Pojalla jäi tuolloin
imettäminen kokonaan,kun olin niin kauan imettämättä niin ei suostunut ottaa tissiä enää suuhun.
No joulukuussa sit romahdin totaalisesti, en vaan enää jaksanut. Olin tosi väsynyt ja itkuinen.
Huomasin vasta sen kun menin terapeutin luo ja tehtiin masennustesti. Seuraavana päivänä sit
menin osastolle 6 päiväksi. Kyllä se vähän helpotti. Exä asui 2 kk saman katon alla ja hoiti
mun kans lapsia. Helmikuussa 2011 lapset sit muutti isänsä luokse 170 km päähän ja se oli kova
kolaus. Jatkan taas kun kerkeän. Hyvää vk.loppua kaikille!

Varoituksen sananen heti alkuun, et tässä tulee paljon valitusta ja muuta, pakko jonnekin sydäntään purkaa,

ettei tässä nyt räjähdä. Raskauteni on tällä hetkellä viikolla 31+2, on ollut tässä kaikenlaista. Sairaslomalla olen varmaan ollut jo rv 20

alkaen, ensin selkäkipeän takia ja sitten supistusten takia, olin sairaalassa rv 22 5 päivää,  supisteli niin kovasti, ettei tytön

synnytyksessäkään ollut semmoisia supistuksia. Nyt synnytys alkaa olla lähempänä ja jännittää miten tällä kertaa pärjään ja

muutenkin kun olen sit 6 v tytön kanssa ja pienen vauvan kanssa ihan kolmisin. Kyllä se isä on kuvioissa et käy kattoo ja tyttö menee

isälleen, mut tarvitsen paljon tukea läheisiltä ihmisiltä et jaksan ja pärjään. Me kun tytön kanssa muutettiin eri paikkakunnalle kuin isä.

Tulin takaisin kotipaikkakunnalle, lähemmäs ystäviä ja sukulaisia. Kaikki ei mennyt kuitenkaan niin kuin luulin, ei ollutkaan niin

helppoa. Ystäväni hylkäsi minut niin sanotusti just silloin kun häntä tarvitsisin, sanonut asioita jotka loukkaavat tosissaan ja

mietinkin keneen tässä maailmassa voi enää luottaa. Ystävän ystävien kanssa en halua olla oikein tekemisissä, koska en voi

luottaa heihin. Nyt ei ole oikein ketään kelle puhua, muuta kuin siskoni. Jospa se tästä päivä kerrallaan ja kohta on pieni vauva

maailmassa ja toivon, että kaikki menee hyvin.

 

 

Terve kaikille,en olekaan aikoihin kirjoitellut,mutta kun monesti tuntuu siltä,ettei jaksa eikä kerkeä.

Ei jaksa aina keskittyä miettimään mitä sitä kirjoittaisi.En kyllä lukenut mitä olen viimeksi kirjoittanut,mutta olisiko

se ollut se sairasloma juttu.En ole enää vuodeosastolla töissä,jouduin sieltä pois tämän käden takia.

Sitten menin vanhuksille pitämään seuraa,lukemaan,laulamaan ja pitämään semmoisia virikkeellisiä

tuokioita.Nyt on sitten loma päivät ja sitten työt loppuvatkin.Kaikenlaista on sattunut tässä.

Raskaana olen rv. 10+5.   Rv 7 jo supisteli mutta nyt on mennyt ihan hyvin.Kouristuksia on välillä,mutta ne kuuluu asiaan kun

maha kasvaa ja kohtu.Aamupahoinvointia ei hirveesti ollut,iltapahoinvointi kaikkein pahin,maha ei saa yhtään mennä

tyhjäksi,muuten tulee tosi paha olo ja yököttää vaan.On se vähän hellittänyt mutta alussa se oli ihan kauheaa.

Tyttökin on innoissaan pienestä tulokkaasta,se sanoo vaan et sen pitää olla tyttö.Odottelee innoissaan ja sanoo miksi pitää

odottaa kesään asti.Kesäkuun alussa on laskettu aika.Jospa kaikki menee tällä kertaa hyvin,ettei supistele niin hirveästi

kuin tytön aikana.Vaikka raskausaikana oli hirveästi ennen aikaisia supistuksia,tyttö kuitenkin tuli maailmaan 8 päivää

yliajalla.Mutta tässä on kuulumisia minulta ja toivon,että käytte kommentoimassa jotain minulle.

Nyt tässä vaan jatketaan mahan kasvatusta. Talvenodotusta kaikille!

Jaksoin sit käydä töissä melkein sen 3 viikkoa ja sitten oli pakko lääkärille aika varata kun käsi oli niin kipeä.

7.9 loppui sairasloma ja samana päivänä oli työterveyslääkärille aika,niinhän se teki et kirjoitti lapun missä sanotaan etten voi

tehdä tätä työtä ja etten jatkossakaan voi tehdä semmoista työtä missä oikea käsi rasittuu.Kyllä tää on pyllystä.

Ei ole ollut kovin hyvä mieli.

Hirveesti olisi sanomista ja kertomista mut vaan jotenkin ei jaksa.En ole oikein jaksanut kotona mitään,kauhea ponnisteleminen,

että olen jaksanut tiskata ja imuroida.Yritän jaksaa toisella kertaa kirjoittaa enemmän.

Runojakin pyörii mielessä,mut niissä ei ole oikein järkeä.

Heido vaan kaikille!

Varoituksen sananen,että valitan tässä kirjoituksessa melkoisesti.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan.Aloitin ne työt pesijänä ja hoitoapulaisena

ja on ollut rankkaa hommaa.OIkea käsi reistailee niin paljon,että.

Välillä ei ole ollenkaan puristusvoimia.Sitä kun vanhuksia pesee,

niin on se melko raskasta.Se on vanha vika ja ei siihen taida mikään auttaa.

Ahdistaa koko sairastaminen jo pikkuhiljaa.

Kävin kattomassa kelan sivuilta paljon saan asumistukea,

kun oli tullut vähän rahaa tilille.

No saan peräti 22 e ja vähän päälle.No muutettiin tytön kans

uudestaan vähän lähemmäs

kylää,ettei ole pitkä matka töihin eikä tytöllä hoitoon.

Muutettiin 59 neliön asauntoon ja tämä on paljon parempi,

tykkään todella.Pystyin maksamaan vuokrasta tälle kuulle vain 100 e

ja syyskuulta pitää maksaa sit ens kuussa,joten

ensimmäisestä palkasta ei jää mitään jäljelle.

Ei yhtään hauskaa.Mielikään ei ole ollut kovin hyvä,kun

kättä pakottaa koko ajan.

Paras ystäväni jota näen harvoin,mutta liikaa

siihen olen luottanut että se jaksaa tukea minua ja

kuunnella ja ymmärrän kyllä,et alkaa ärsyttää kun aina

laitan sille viestiä kun on paha olla.

Ymmärsin sen verran itseäni,että olen aivan liikaa

ihmisissä kiinni.En osaa olla yksin yhtään.

Jos mulla on paha olla,haluan kirjoittaa jolle tai

soittaa.Ei se minusta väärin ole jos on paha olla,pitääkö

minun pitää kaikki omat murheeni sisälläni,sittenhän vasta

en voi hyvin,kun en voi kellekään puhua.

Jos en voi tehdä töitä,joudun sairaslomalle ja miten sitä sitten

ostetaan ruokaa ja maksetaan vuokra.

Itkenyt olen tällä viikolla melkoisesti,kun juttelin

parhaan ystäväni kanssa ja kuulin sen äänestä jo ettei se

oikein jaksa enää kuunnella mua.On vaan niin paha olla.

Kaipaan niin jotain pientä eläintä jota saan paijata.

Käykääpäs kommentoimassa.