On vuosia kun olen kirjoittanut tänne viimeksi. Mietin aloitanko ihan uuden blogin,
vai jatkanko vaan tähän. Nyt vaan on olo et pakko purkaa itseään jonnekin, niin
kirjoitan sitten tänne.
Kyllä olen niin kyllästynyt miehiin, en oikein tiedä uskonko enää mihinkään.
Olen ollut niin pahalla tuulella ja vihainen, että ihan pelottaa miten räjähdän jos
joku sanoo jonkun väärän sanan esim. Lukeeko mun otsassa et tää nainen on ihan liian
sinisilmäinen ja saanut niin paljon paskaa niskaan et kyllä se vielä jaksaa lisää
pettymyksiä. Mikä ihme siinä on et luulen löytäväni vihdoin miehen, joka välittää
minusta eikä häviä ihan noin vaan, mun elämästä. Mistä mä näitä kusipäitä
oikein löydän. Niin kuin nyt poden sydänsuruja, kun en ole kuullut miehestä
9 päivään yhtään mitään. Eikö ole saatana miestä ilmoittaa minulle, et on edes
hengissä, ettei kiinnosta, annetaan olla, vaan ollaan niin raukkamainen ettei
uskalleta ilmoittaa mitään ja tää ihminen tietää et mulla on ollut rankkaa ja
silti se tekee mulle näin. Kaikkein paskinta tässä on se, että tää epätietoisuus
on ihan ihan perseestä. Vaikka mun pitäis unohtaa koko äijä, mut tää tässä
jos satuttaa, etten tiedä mistä helvetistä on kyse. Mikä perkele se on ettei
voi ihmiselle ilmoittaa mitään. Naiselle joka on hellä, helvetin herkkä, tunteellinen
ja rehellinen. Mitä perkeleen pahaa mä olen elämässäni tehnyt, että mua
satutetaan koko ajan enemmän ja enemmän. Vasta olin huhtikuussa viimeks osastolla,
kun tuntui et nyt vedetään matto mun alta, niin oma-aloitteisesti sinne lähdin.
En ole edes näinä päivinä kauheasti edes itkenyt, olen siirtänyt tuskan kokonaan
syrjään ja nyt kun kirjoitan tätä kaikki purkautuu kauheana itkuna. Poika on vielä
tulossa kohta mun luo yhdeksi yöksi ja äidillä on silmät tosi punaiset.
Terapeutti aina on sanonut, että mulla on kyky kirjoittaa, kun on paha olla,
et käytä sitä lahjaa. Kirjoitan myös runoja aina välillä, mut nyt on pakko purkaa
itseään vaan mitä huolia sydämelläni nyt on.
Lyhyesti: 2010 erosin exästä ja tytön kanssa muutettiin takas kotipaikkakunnalleni.
Poika syntyi 05/2010. Synnytys meni hyvin, sisko rakkaani oli mun tukena synnytyksessä.
Poika joutui melkein heti keskolaan, sokeriarvot oli liian alhaiset ja itse en saanut liikkua
moneen tuntiin. No 5 päivää oltiin kaikenkaikkiaan pojan kans sairaalassa, siinä välissä
mulla oli hemoglobiini 85 ja jouduttiin kaapimaan loput tavarat kohdusta, kun sinne oli
jäänyt verta. No sit meni muutama päivä ja mulle nousi kuume 39,8 ja menin sairaalaan
tulehdusarvot oli 290. Kohtutulehdus oli melko paha. Oltiin taas sairaalassa 5 päivää.
Huomasin aika pian kotona et pojalla on koliikki. Tapasin miehen jonka kans seurusteltiin
5kk. Poika itki aika paljon ja olin aina välillä väsynyt. Syksyllä 2010 tyttö aloitti eskarin.
Syksyllä aloin mahavaivoja taas potemaan ja jouduin sairaalaan, olin siellä 3 päivää
mua tähystettiin eikä löytynyt mitään, eli syy varmaan se et olin niin pahasti stressaantunut.
Mua tähystettiin silloin ja pääsin kotia ja parin päivän päästä huomasin et leikkaushaavan
kohdalta on tosi kireä ja kipeä. Lapset tuli sunnuntaina kotia ja maanantaina menin käymään
sairaalalla ja se haava oli tulehtunut ja aloitettiin heti suun kautta antibioottikuuri.
Parin päivän päästä huomattiin ettei se suun kautta oleva lääke auta, joten suonensisäisesti
sit vaan. Olin melkein 2 viikkoa yhteensä lapsista erossa ja sairaalassa. Tyttö tuumasi
kun tulin kotia, ettet enää kyllä lähde sairaalaan, että oli ikävä. Pojalla jäi tuolloin
imettäminen kokonaan,kun olin niin kauan imettämättä niin ei suostunut ottaa tissiä enää suuhun.
No joulukuussa sit romahdin totaalisesti, en vaan enää jaksanut. Olin tosi väsynyt ja itkuinen.
Huomasin vasta sen kun menin terapeutin luo ja tehtiin masennustesti. Seuraavana päivänä sit
menin osastolle 6 päiväksi. Kyllä se vähän helpotti. Exä asui 2 kk saman katon alla ja hoiti
mun kans lapsia. Helmikuussa 2011 lapset sit muutti isänsä luokse 170 km päähän ja se oli kova
kolaus. Jatkan taas kun kerkeän. Hyvää vk.loppua kaikille!
Kommentit